Pietari pikaisesti pääsiäisenä

Päätimme lähteä koko perheellä pääsiäisreissuun Pietariin. Kun Tallinna ja Tukholma on nähty, oli aika tarkistaa, millainen paikka Pohjolan Venetsia oikein on. Alkuvuoden mittaan kun alkoi tuntua, että jokin pieni irtiotto työstressin, flunssien yms. jälkeen, tai ehkä lomassa, olisi tarpeen. Viime vuonna kävimme pääsiäisreissulla Berliinissä, mutta tällä kertaa emme halunneet lentomatkaa vaan valitsimme laivareissun meille uudella kohteella, Pietarilla. Kohdevalinnassa houkuttivat läheisyys, historia, arkkitehtuuri ja itselläni ainakin tietynlainen mystisyys ja vieraus.



Koska emme ole Venäjän tai venäjän tuntijoita, valitsimme pikavisiitin, lyhyen ensipuraisun. Matkasimme laivalla yön yli Helsingistä Pietariin ja seuraavana yönä takaisin, ja päivällä jäi muutama tunti aikaa ihmetellä Pietaria. Periaatteessa kätevää ja toki viisumivapaata. Kätevyydestä en niin tiedä kyllä... Matkan jälkeen voin todeta, että on reissuja, joilta palaa haikeana, ja on reissuja, joilta palaa helpottuneena. Tämä oli tuota jälkimmäistä sorttia. Hartiat laskivat 10 senttiä alemmas palattuamme turvallisesti Helsinkiin.

Varasin matkan St. Peterlinelta ja matkaan lähdimme Princess Anastasialla. Laiva on 1980-luvulla rakennettu, mutta ilmeisesti kokenut jonkinlaisen kasvojenkohotuksen, jota ei kyllä kaikilta osin huomannut. Melko rustiikkinen ja tuli mieleen kulahtaneimmat Ruotsinlaivat, mutta kuitenkin periaatteessa ihan käypänen. Kellui ja kulki, mitäs muuta sitä tarvitsee? Jos maalipinnat eivät olleet aivan ehjiä tai lattiamatot vähän rispaantuneita, mitä pienistä? Emme siis odottaneetkaan mitään luksusta tai hienouksia, mutta silti meno ihmetytti paikoin.

Hytissämme toimi ilmastointi, valot, lämmin vesi ja vessakin veti. Elämän pieniä iloja! Perspektiiviä toki itselleni antaa mm. Nepalin ja Ranskan matkat… Olen aina niin iloinen posliinipöntöstä renkaineen. Hyttimme ilmastointi kuitenkin lopetti toimintansa joskus paluumatkan aikana, ja aamulla lähtöä tehdessä hyttimme oli tunkkainen ja happi meinasi loppua. Itseasiassa koko hyttiosaston ilmastointi oli pois päältä tai rikki, koska käytävällä ilma oli vielä huonompaa. Muilta suomalaisilta kanssamatkustajilta kuulin, että joillain ei ollut toiminut ilmastointi edes ensimmäisenä yönä, toisilla ei tullut lainkaan lämmintä vettä. Että me selvisimme pienillä.

Olin varannut kaikki ruokailut buffetissa etukäteen. Ruokaa oli aina sekalainen valikoima ja se oli ihan syötävää mutta mitään erityisiä makuelämyksiä ei tarjoiltu. Nälän siirtoa lähinnä, eikä ollut pelkoa mistään ylensyönnistä, kuten joskus muiden yhtiöiden risteilyillä. Ehkä hyvä sinänsä. Plussaa tulee maukkaista pelmeneistä ja mehevästä kalkkunanrinnasta toisena iltana, mutta jälkiruuat olivat järjestään hyvännäköisiä mutta mauttomia sokeri-vehnäjauho-kötöstyksiä. Muissa ruuissa ei kehuttavaa. Oman ”lisämausteensa” toivat ruokailutilan kuumuus ja järkyttävän kovalla kuuluvat kuulutukset. Kevyimmät vaatteet päällä ja silti naama loisti punaisena. Enkä edes koskenut viinihanaan.



Laivan palveluiden aukiolot olivat jokseenkin rajalliset. Turha toivoa, että lasten leikkipaikka, myymälät, ravintolat (yhtä kahvilaa lukuun ottamatta), tai ”kylpyläosasto” olisi auki koko ajan. Ei olisi kannattanut saapua laivalle ajoissa, mutta kun kyseessä oli meille vieras laiva (ja vieraat aukiolot), hyödynsimme aikaisen lähtöselvityksen (klo 14.30 ->) ja lopputuloksena kiertelimme laivaa tunnin pari ennen kuin leikkipaikka aukeaisi tai pääsisimme syömään. Mitään aikatauluja ei hytistä tietenkään löytynyt, mutta onneksi löysin tiedotelappusen infosta, joskin kellonajat eivät siinä täysin täsmänneen todellisuuteen. Että jonkinasteiseen epätarkkuuteen kannattaa varautua. Minuuttiaikataululla ei kannata matkaan lähteä.

Laivan ”kylpyläosasto” oli jotain aivan omaa luokkaansa. Eikä mitenkään hyvällä tavalla, sen takia lainausmerkit... Eihän sitä ensikuulemalta voisi uskoa, että kolmesta altaasta kahdessa olisi 20-asteista vettä ja yhdessä lastenaltaassa 30-asteista lämmintä vettä. 20? Ostimme liput silti. Virhe! Todellisuudessa 20 astettakin oli liioittelua ja koko kylpyläosastolta tuntui puuttuvan lämmitys, niin vedestä kuin ilmastakin. Vain lasten altaassa oli siedettävän lämpöistä vettä, ja siinä me sitten pienessä pyöreässä altaassa liotimme nahkaamme parin virolaisen tytön kanssa ja naureskelimme kokemukselle. Miesten puolella 4 suihkusta vain 1 toimi kuten pitää, muista ei säädöt toimineet. Saunassa sentään oli lämmin, mutta lattia poltti pienimmäisen jalkoja ja valot olivat kuin pienet tuikut lauteiden alla. Ehkä oli haettu jotain pimeää savusaunan tunnelmaa, tai ehkä lauteiden kuntoa haluttiin peitellä himmeällä valaistuksella, tiedä häntä. Kokemuksen kruunasi allasbaarin puolelta saatava lämmin lonkero. Että jos ei osata altaiden vettä lämmittää, ei myöskään juomia viilentää. Opimmepa jatkossa varmistamaan vieraaseen kylpyläosastoon pyrkiessämme, onko altaissa vettä, miten paljon, onko se lämmintä, toimiiko porealtaan poreet ja onko osaston ilma lämmitetty. Kaikkea sitä oppii, kun matkailee. Mitään ei kannata ottaa itsestään selvyytenä, näköjään. Toisaalta olen tyytyväinen lyhyestäkin kelluttelusta siinä ainoassa lämminvesialtaassa, koska se tuo oman rentouden ja raukeuden tunteensa, oli kokemus muuten sitten miten absurdi.






Olin varannut St. Peterlinen kautta meille 3 tunnin bussikiertoajelun pitkin Pietaria. Tämä osoittautuikin aivan erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä laivan saapuessa satamaan, pääsimme opasryhmän kanssa rajatarkastusjonossa hyvin etunenään. Laiva oli hieman klo 9 jälkeen satamassa ja me olimme jo koko porukka bussissa lähdössä ajelulle vähän klo 10 jälkeen. Ilman bussiajelun opastusta olisimme lojuneet tuntikaupalla passijonossa, koska tarkastus tapahtui todella hitaasti, pitkän protokollan mukaan. Korkeammissa hyttiluokissa matkustavat pääsevät myös jonon kärkeen, mutta meitä kun on 4, A4-hytti oli ainoa järkevä vaihtoehto. Korkeammat luokat kun olivat max. 3 hengelle enkä lähtenyt riskeeraamaan matkasängyn varaamisen kanssa. Voin siis lämpimästi suositella opastetun kiertoajelun varaamista.



Ylipäätään rajamuodollisuudet olivat vähän erikoiset. Paljon leimoja papereihin mennen tullen. Opasteet rajatarkastusalueella oli puutteelliset, eikä ollut ollenkaan selvää, mistä ovesta pääsee ulos, varsinkaan kun mitään jonoa ei päässyt syntymään, kun yksittäisiä ihmisiä tipotteli tarkastuksesta läpi. Palatessamme satamaterminaalin opasteet olivat yhtä epäselvät ja löysimme takaisin laivaan lähinnä yritys-erehdys-menetelmällä. Selkeitä opasteita on turha odottaa.

Bussissa istuimme kuuntelemassa suomenkielistä (venäläisellä aksentilla ja venäläisellä tyylillä, paikoin ehkä vahan tuhma…) opastusta Pietarin kaupungin historiasta kirkkoineen, palatseineen, suomalaisine alueineen ja Mannerheimeineen. Nuorimmainen otti matkalla tirsat, mikä helpotti varsinkin omaa stressiäni äkäisestä taaperosta vieraiden kanssamatkustajien kanssa samassa bussissa. Itse kuuntelin pääasiassa kiinnostuneena tarinoita. Kaupunki on suurkaupungiksi yllättävän uusi, vasta 1700-luvun alkupuolella perustettu. Enkä tiennyt sitäkään, että Pietarista haluttiin kanavineen Pohjolan Venetsiaa, joskin kanavat on rakennettu tai kasvaneet umpeen ja tilalla on nykyään katuja. Siltojen ja jokien ristikko luo kaupunkiin edelleen omalaisensa fiiliksen.



Arkkitehtuuri on kerrassaan hienoa, joskin osittain tutunoloista. Paljon saman tyyppistä kuin Helsingissä mutta useasti paljon isompaa. Oli Iisakin kirkkoa ja Verikirkkoa.





Sää suosi meitä ja saimme ihastella kaupunkia auringon paisteessa. Tuli jotenkin epätodellinen olo kävellessä Talvipalatsin ohi järjettömän isolla Palatsinaukiolla. Jotain sellaista historia havinaa. Ja taskuvarkaiden varomista.

Koko matkalle laivamatkoineen A4-hytillä, kaikkine buffetruokailuineen laivalla (2 x aamupala, 2 x illallinen), opastettuine 3 tunnin kiertoajeluineen ja bussikyyteineen takaisin satamaan maksoi 4 hengeltä noin 750 euroa. Matkan jälkeen tuli mieleen, että tuolla hinnalla saisi varmasti melko laadukkaan 4-hengen hotellihuoneen Helsingistä aamupaloineen ja ravintolaillallisineen. Koska pesueemme on kasvamassa yhdellä pienellä ensi vuoden pääsiäiseen mennessä, pohdimme jo, että entä jos tekisimmekin kohta jo perinteeksi muodostuvan pääsiäismatkamme niinkin kauas kuin Helsinkiin? Tietty tuttuus yhdistettynä pieneen luksukseen voisi toimia. Ja miten helppoa, 20 minuutin metromatkan päässä! Mahdollisen tulevan reissun idea olisikin, että tutustuisimme kotikaupunkiimme uusin silmin, turistina, maisemia ja arkkitehtuuria ihastellen ja nautiskellen ravintoloissa, joissa emme ole aikaisemmin käyneet. Ehkä vuoden päästä, mene ja tiedä.



Pietariin ei meillä jäänyt kovaa hinkua takaisin, mutta ehkä joskus kokeilemme junalla menemistä, hotelliöitä ja Eremitaasin kierrosta. Eikä tuo nyt mitenkään mahdoton reissu ollut lastenkaan kanssa tai turvallisuutta ajatellen. Siellä sentään uskalsi pitää käsilaukkua näkösällä, toisin kuin joissain muissa paikoissa...

Reissulta palattuamme olin tosi iloinen Suomen ja Helsingin toimivuudesta, tuttuudesta ja turvallisuudesta. Edes ne kymmenet koiran kakat pitkin kävelytietä kävellessämme metroasemalta kotiin, jotka normaalisti saavat otsasuoneni tykyttämään, eivät latistaneet kotiinpaluumme tunnelmaa. Yhtään jätöksiä en kyllä nähnyt Pietarissa, että joku siellä on sentään paremmin!

Chandragiri Hills, Nepal

Nepalin matkalla saimme mahdutettua seminaariohjelman lisäksi myös visiitin Chandragiri-vuorille. Tai "mäkiä" tuo "hills" taitaa tarkkaanottaen tarkoittaa, mutta kyllä nämä meikäläisellä - ja ranskalaisella - mittapuulla ihan kunnon vuoria ovat!





Menomatka Kathmandusta Chandragiriin oli paikoin "normaalia" nepalilaista tietä mutta osa tiestä sai jopa paikallisen kuskin varoittamaan: "really bad road", eli tosi huono tie. Kuvittele huonoin hiekkatie, millä olet koskaan ajanut ja lisää 40 senttinen monttu joka puolen metrin välein, ja olet aika lähellä sitä, mitä "really bad road" tuolla tarkoitti. Auto hyppi ja pomppi välillä niin, etten voinut uskoa, että tämä on "tie". Liikenne oli pitkälti raskaampaa ajoneuvoa ja bussia, mikä saattaa selittää tien huonon kunnon.

Toinen jännitysmomentti matkalla oli paikallinen kuski, jonka tiesin usein ajavan kännissä. Jep, juuri näin. Tiesin muiden Nepalissa vierailleiden suomalaisten kollegojeni puheista, että ko. kuski ajaa usein jopa samalla vodkaa tai viskiä pullon suusta juoden. En olisi kuitenkaan kyytiin suostunut, jos olisi humalatilasta pienintäkään merkkiä. Ehkä pelastukseni oli se, että mukana oli kuskin perhe (vaimo ja 2 tytärtä) tai se, että etupenkillä istui arvostettu ranskalainen professori (se, joka vilahtelee useassakin edellisen Kathmandu-postauksen kuvassa, sellainen kummisetä-elokuvista karannelta näyttävä). Ehkä nepalilaisessakin heräsi herran pelko, tai rouvan... Joka tapauksessa, loppu hyvin, kaikki hyvin, ja tällä kertaa kuski oli vesiselvä. Aikaisemmin viikolla samainen kuski oli hajottanut sivupeilin ja puskurin osa oli tipahtanut toisena päivänä, kun oli ajanut vähemmän selvänä. Ensimmäisellä kerrallani Nepalissa kollegani oli ollut tämän kuskin kyydissä, sillä seurauksella, että koko takalasi oli hajonnut, kun vodkapullo oli kiinnostanut peruuttamista enemmän. Että näin täällä...




Kun viimein pääsimme parkkipaikalle, ehkä noin 1500 metrin korkeuteen, meitä odotti vielä 10 minuutin matka ylös vuorelle vaijerin varassa olevalla gondolihissillä. Hissikyydin jälkeen olimme reilussa 2500 metrissä. Koko systeemi on verrattain uusi (v. 2015) ja osataan tästä riemusta hintakin ottaa. Paikalliset maksavat n. 700 rupiaa, ulkomaalaiset muistaakseni jotain 2500 rupiaa (n. 120 rupiaa vastaa noin yhtä euroa, että siitä saa laskea). En pitänyt tuota kuitenkaan mitenkään pahana, koska paikka oli kerrassaan upea. Paitsi ne vessat. Kääks. Jos muualla oli kivestä hakatut kulkuväylät ja siistiä ja viimeisen päälle, vessa oli jotain karmeaa. Yökh! Että välttäkää julkisia vessoja Nepalissa, jos vain voitte. Meidän landen ulkohuussikin on mukavampi.

Mutta ne maisemat! Kun pääsimme köysiradalla ylös ja näin vuorijonon, menin kerrassaan sanattomaksi. Sitä nyt ei kovin usein tapahdu, mutten osannut sanoa mitään. Mykistävää! Vai eikö ole? Kuvat ei tietenkään aina kerro koko totuutta, mutta kyllä näistä aika hyvän käsityksen saa. Klikkaa kuvia, niin näet suurempana. Otin tuolta videotakin, katsotaan, josko saan sen jotenkin myös tänne.







Olin ilmeisesti paikallisten mielestä itsessäni jo nähtävyys. Heti kun saavuimme, pari paikallisen näköistä naista lähestyi ja pyysivät minua penkille istumaan viereensä kuvan ottamista varten. Siinä sitä sitten poseerattiin. Mikäs siinä! Ymmärtäähän sen, kun en ihan perus-nepalilaiselta näytä vaaleine hiuksineni ja päätä muita pitempänä.



Chandragiriltä on kerrassaan mielettömät näkymät koko Himalajan vuoristoon. Siellä oli myös opaskylttejä, joten osasin hahmottaa, missä on Mount Everest ja missä Annapurna. Tämä osoittautui hyödylliseksi, koska samaa vuorijonoa pääsin paluulennolla ihastelemaan vielä lähempää ja korkeammalta. Oli mukavaa, kun koneesta erotti, mikä huippu on Everest ja mikä Annapurna. Muita en opiskellut, ehkä sitten seuraavalla kerralla?









Vuorella on myös temppeli ja kaikenlaisia patsaita. Kengät piti riisua, jotta temppeliä pääsi tutkimaan lähempää eikä pappia tai vastaavaa saanut kuvata. Pappi lahjoitti minulle kaulakorun, perinteisen, jonkun kasvin siemenistä tehdyn korun, jonka pitäisi tuoda onnea, rauhaa ja vaikka mitä. Sopii minulle, kaikki stressin poisto ja onni tänne vain, ei ole koskaan liikaa!








Kyllähän näitä maisemia vain yksinkertisesti katseli ja ihmetteli. Varsinkin kun koko matka tänne vuorile oli täysin ex tempore, ei mitenkään suunniteltu. Suomesta lähtiessäni olin menossa vain Kathmanduun ja seminaariin, ehkä kävelylle Thameliin, mutta muusta ei ollut puhetta. Että edelleen sanon aina "kyllä", kun töiden puolesta reissuja ehdotetaan. Tai melkein aina.

Eilen tuli pyyntö puhumaan Riadiin Saudi-Arabiaan konferenssiin, jonka järjestää ja rahoittaa EU-projekti, mutta aikataulu olisi ollut liian tiukka ja ennalta määrätyt esitysten aiheet sen verran vinossa omasta osaamisestani, että oli pakko sanoa ei. Hetken olin jo, että "joo", mutta koska aiheet eivät osuneet riittävän liki, pakko kieltäytyä. Jos olisi ollut enemmän aikaa valmistella esitystä, minähän puhuisin mistä vain asiasta tai aiheen vierestä, mutta tällä aikataululla, juu ei. Ei pysty. Matkat olisi kustannettu business-luokassa, mikä olisi ollut kiva plussa. Mutta silti, pakko joskus sanoa ei. Siellä olisin sitten haahuillut pari kolme päivää konferenssissa abaya päällä, eli sellainen kaiken paitsi pään, kädet ja jalat peittävä pitkä kaapu. Olisi voinut olla jännä nähdä, miten paikalliset sheikit suhtautuu naispuhujaan. Jotenkin tuntuu, ettei nämä sähkötekniikkaan tai energiaan liittyvät tilaisuudet, joissa edustan tasa-arvon toteutumista käytännössä, lopu ihan heti kesken. Monissa projekteissa kun, ainakin strategiassa ja juhlapuheissa, painotetaan tasa-arvoa.

Kathmandu, Nepal

Täytyy sanoa, että kaikkeen sitä ihminen sanoo ”kyllä” työpaikallaan. Tällä kertaa kysyttiin, haluanko lähteä Kathmanduun opettamaan nepalilaisia opettajia hyvästä valaistuksesta ja sen vaikutuksista. Kun pesti on ollut 8 vuotta pätkää pätkän perään, on pitänyt opetella nauttimaan luontaiseduista, kuten matkustelusta ja tietystä tutkijan vapaudesta, ja olla miettimättä liikaa jatkuvaa epävarmuutta. Mutta nyt siis Nepalin maisemiin ja tunnelmiin, olkaa hyvät!



Pidimme Kathmandussa paikallisten yliopistojen ja koulujen opettajille 2-päiväisen koulutuksen valaistuksesta ja valaistussuunnittelusta. Koska seminaarin aikataulu oli sovitettu ranskalaisen professorin tiukan aikataulun mukaan, jouduimme vähän sumplimaan omien lentojemme kanssa. Kävin opetusmatkalla Nepalissa 2015 (LINKKI), jolloin pystyn valita lennot vain yhdellä välilaskulla Delhissä. Nyt kun aikataulu oli tiukka, ainoa vaihtoehto oli ensin lentää Saksaan, sitten Delhiin ja edelleen Kathmanduun. Matkustimme kollegani kanssa, saman, jonka kanssa olimme elokuussa Tansaniassa (LINKKI), ja nytkin pääsimme nauttimaan lentokentillä loungeista ja useimmiten myös nopeammasta koneeseen pääsystä kollegani Gold-kortin ansiosta. Hänellä kun noita lentokilometreja riittää kansainvälisten projektien ansiosta. Itsehän en edes ilman rahaa pääsisi Finnairin loungeen, koska olen vasta silver-tasolla…

Frankfurtin kentällä minulle selvisi, miksi on niin tärkeää, että turvatarkastuksessa manuaalisen tarkastuksen tekee samaa sukupuolta oleva henkilö. Olisi nimittäin ollut ”#metoo”-ryhmään liittymisen paikka, jos kopeloija olisi ollut mies. Ymmärrän, että turvallisuus lentoliikenteessä on ensiarvoisen tärkeää, mutta jotain rajaa sentään… Nimittäin manuaalinen tarkastus oli tarkin ikinä. No, muistuttipa se minulle, että lennolle ei kannata laittaa kenkiä, joissa on metallisoljet. Ikinä. Koskaan. Jatkossa otinkin ne pois jalasta ennen skanneriin astumista. Frankfurtissa kysyin kengistä, että pitääkö ottaa pois. Ei kuulemma tarvitse. Hah, olisi kannattanut… No, kokemus se tuokin. Vähän naurattaa verrata tätä Frankfurtin tarkastusta niihin muutamaan taputukseen olalle ja selkään, mitä niin monille kentillä tehdään ”tarkistuksessa”.

Lennoista vielä sen verran, että menomatkalla pitkä lento Frankfurtista Delhiin lennettiin Airbusin A380:lla, jota täytyy vähän kehua. Istuimme koneen yläkerroksessa, joskin economy-luokassa, mutta koska economy-osasto oli pieni, tarjoilut hoituivat nopeasti ja yleistä hälyä oli merkittävästi vähemmän kuin normaalisti ”sikaosastolla”. Lisäksi istuin ikkunan vieressä, jossa ikkunan ja penkin välissä oli oma iso säilytyslokero läppärille yms. Kerrankin kaikki tavarat pysyivät ojennuksessa ja tallessa lentomatkan ajan, kun ne pystyi kaikki sujauttamaan lokeroon. Vain kengät pyörivät lattialla. Että jos lentokoneeksi osuu A380, suosittelen yläkerroksen economyä, jos ei parempiin luokkiin ole mahdollisuutta.


"Kotikatu"

Sitten itse asiaan, eli Kathmanduun. Viimeksi näin Nepalissa vain Kathmandun lentokentän ja pikkukaupungin, Dhulikhelin. Tällä kertaa olin 4 päivää vain ja ainoastaan Kathmandussa ja nimenomaan aivan keskustassa, turistialueen, Thamelin, lähellä. Tällä kertaa olin myös paremmin varautunut liikenteeseen, lämmityksen puutteeseen ja saasteisiin.


Näkymä hotellilta, kun savusumu ei vielä peittänyt kaikkea.

Majoituin Hoten Encounter Nepaliin, joka sijaitsee aivan Thamelin vieressä. Kollegani ei majoittunut samassa hotellissa, koska hän on alkujaan itsekin Nepalista ja hänen vanhempansa asuvat Kathmandussa, joten hän yöpyi heidän luonaan. Hotelli oli ihan siisti, lämmityslaitteenkin sain toimimaan, ja lämmintä vettäkin tuli, ainakin välillä, sen verran, että parit suihkut pystyi ottamaan. En lähtenyt kuitenkaan urheilemaan sillä, että olisin pessyt hiuksiani, koska pitkien hiusten pesuun todellakin tarvitsee varmasti paljon lämmintä vettä. (Toisekseen olen alkanut pestä hiuksiani kananmunan keltuaisella, joka on pidentänyt pesuväliä monella päivällä, mutta se ei nyt liity tähän. Joskin se on kätevää matkoillakin, kun hiukset on helppohoitoiset.)


Herkullinen kesviscurry: ei liian tulinen kunhan riisiä on riittävästi.

Hotellilla toimi ravintolakin, joskin se sijaitsi ulkona, eli kaikki ruuat aamiainen mukaan luettuna syötiin ulkona. Kun ulkolämpötila on aamukahdeksalta nippa nappa +5 astetta, oli hyvä varautua untuvatakilla, pitkillä kalsareilla ja pipolla. Söin joka aamu munakkaan joko ilman täytettä tai omelette masalan, joka tarkoitti vihreällä paprikalla, tomaatilla ja sipulilla täytettyä munakasta. Maukasta, kypsää ja sillä nälkä pysyi poissa monta tuntia.

Hotellilla oli ihan ”normaali” wc pönttöineen kaikkineen, mutta osasin jo edellisen Nepalin matkan perusteella ennustaa, ettei näin ole joka paikassa. Seminaaripäivät menivätkin sitten juomia vältellen, koska koulun wc-tilat olivat melkoisen karmeat: 3 reikää rivissä lattialla, ei ovia eikä paperia, vain matalat väliseinät. Sama toistui muuten hienosti rakennetussa Chandragiri-näköalapaikalla, mutta siitä myöhemmin lisää. Vaikuttaa siltä, että vain harvoissa laadukkaissa ravintoloissa ja hotelleissa on wc-tilat järkevällä tasolla. Muuten julkisten tilojen wc:t ovat yksinkertaisesti karmeita.



Nepalilainen liikennekulttuuri on sitten viime kerran edistynyt desibelitason suhteen. Jos viimeksi matka lentokentältä Dhulikheliin oli jatkuvaa tööttämistä, niin että kulkupelit tuntuivat käyvän jatkuvaa keskustelua keskenään, tällä kertaa riikkaria painettiin vain oikeasti tarvittaessa. Ehkä siksi, tai ehkä sen takia, että tiesin jo mitä odottaa, liikenne ei tuntunut ollenkaan niin kaoottiselta kuin viimeksi. Toisaalta kävelimme joka ilta muutaman tunnin Thamelin alueella, ja siellä on vain yksinkertaisesti totuttava siihen, että autoja, mopoja, riksoja, polkupyöriä ja kävelijöitä vilahtelee joka puolella molempiin suuntiin kapeilla kujilla. Näennäisestä kaaoksesta huolimatta emme nähneet yhtä ainoaa onnettomuutta koko aikana. Ranskalainen proffa summasi, että täällä ei yritetä tappaa ketään, täällä koitetaan vain päästä eteenpäin.



Thamel on Kathmandun turistialue, josta löytyy paljon turisteille suunnattuja kauppoja ja ravintoloita. Hinnat on myös sen mukaisia ja tuotteet tuskin ovat aitoja. Paljon mainostettiin ”aitoja” cashmir- ja pashmina-huiveja ja koruja, mutta tiesin jo entuudestaan, että ne tuskin aitoja ovat. Sen sijaan valitsin tuliaiset sen perusteella, että ne miellyttivät omaa silmää. Kas kun kyllä se joku sekoitehuivikin asiansa ajaa ja korvikset korvissa pysyvät, vaikkei ne nyt juuri olisikaan vuohen pehmeää alakarvaa tai aitoa hopeaa. Teetä löytyi myös, monesti kauniisti kaiverrettuun puurasiaan pakattuna. Oma teevarasto pullistelee tällä hetkellä yli äyräittensä, mutta tuliaiseksihan teerasiat olivat mukavia.





Thamel on hyvin suosittu ilta-aikaan, jolloin valot ja lippunauhat rajaavat näkyvyyden vähän tällaiseksi putkimaiseksi. Viimeisenä aamuna meillä oli ranskalaisen proffan kanssa aikaa käydä kaksin Thamelissa vielä kierroksella ja päivänvalossa alue näyttikin aivan erilaiselta. Rakennusten yläkerroksetkin tulivat näkyviin. Lisäksi tiistai-iltana tuntui monessa ravintolassa ja baarissa olevan livemusiikkia, ehkä jonkinlainen ”kymppitiistai” sielläkin, tiedä häntä. Ehkä siksi keskiviikkoaamuna Thamelin kadut olivat paljon tyhjemmät emmekä nähneet yhden yhtä turistinnäköistä ihmistä, vain paikallisia kiirehtimässä töihin.


Hammaslääkärillekin olisi päässyt...

Kävimme myös Durbar-aukiolla, jossa osa rakennuksista on sortunut, osaa korjataan vielä kevään 2015 maanjäristyksen jäljiltä ja osa on säilynyt ilman suurempia näkyviä tuhoja. Tuolla aukiolla on kuninkaallinen palatsi, johon emme kuitenkaan pyrkineet sisälle. Tiedä sitten olisiko sinne päässyt, mutta oviaukolla olevat miehet armeijan varusteissaan eivät luoneet kovin houkuttelevaa kuvaa.





Palatsissa asuu elävä jumalatar, "living goddess", eli noin 4-vuotias tyttö, joka on valittu tehtävään. Emme häntä nähneet, koska emme osuneet paikalle päivittäisten näyttäytymisten aikaan. Muulloin tyttö viettää aikansa yksinään lähinnä itseään varjellen. Tyttö valitaan tehtävään sen perusteella, että hän on virheetön: suorat hampaat, ei haavoja, sileä iho jne. Pestiä riittää siihen asti, kunnes "ensimmäinen veripisara poistuu hänen kehosta", kuten taksikuski minua asiasta valaisi, eli siis joko jos sattuu tulemaan haava tai kuukautiset alkavat. Johan on kriteerit pestin saamiseen, ainakin näin länsimaalaisen vinkkelistä!









Koska tästä tuli nyt jo itsessään tällainen maratonpostaus, jätän matkan upeimmat palat, eli Chandragiri-vuorten maisemat seuraavaan kertaan. Silloin voi unohtaa pölystä sakean ilman ja kaoottisen liikenteen ja vain nautiskella maisemista. Mutta niistä myöhemmin.