Chandragiri Hills, Nepal

Nepalin matkalla saimme mahdutettua seminaariohjelman lisäksi myös visiitin Chandragiri-vuorille. Tai "mäkiä" tuo "hills" taitaa tarkkaanottaen tarkoittaa, mutta kyllä nämä meikäläisellä - ja ranskalaisella - mittapuulla ihan kunnon vuoria ovat!





Menomatka Kathmandusta Chandragiriin oli paikoin "normaalia" nepalilaista tietä mutta osa tiestä sai jopa paikallisen kuskin varoittamaan: "really bad road", eli tosi huono tie. Kuvittele huonoin hiekkatie, millä olet koskaan ajanut ja lisää 40 senttinen monttu joka puolen metrin välein, ja olet aika lähellä sitä, mitä "really bad road" tuolla tarkoitti. Auto hyppi ja pomppi välillä niin, etten voinut uskoa, että tämä on "tie". Liikenne oli pitkälti raskaampaa ajoneuvoa ja bussia, mikä saattaa selittää tien huonon kunnon.

Toinen jännitysmomentti matkalla oli paikallinen kuski, jonka tiesin usein ajavan kännissä. Jep, juuri näin. Tiesin muiden Nepalissa vierailleiden suomalaisten kollegojeni puheista, että ko. kuski ajaa usein jopa samalla vodkaa tai viskiä pullon suusta juoden. En olisi kuitenkaan kyytiin suostunut, jos olisi humalatilasta pienintäkään merkkiä. Ehkä pelastukseni oli se, että mukana oli kuskin perhe (vaimo ja 2 tytärtä) tai se, että etupenkillä istui arvostettu ranskalainen professori (se, joka vilahtelee useassakin edellisen Kathmandu-postauksen kuvassa, sellainen kummisetä-elokuvista karannelta näyttävä). Ehkä nepalilaisessakin heräsi herran pelko, tai rouvan... Joka tapauksessa, loppu hyvin, kaikki hyvin, ja tällä kertaa kuski oli vesiselvä. Aikaisemmin viikolla samainen kuski oli hajottanut sivupeilin ja puskurin osa oli tipahtanut toisena päivänä, kun oli ajanut vähemmän selvänä. Ensimmäisellä kerrallani Nepalissa kollegani oli ollut tämän kuskin kyydissä, sillä seurauksella, että koko takalasi oli hajonnut, kun vodkapullo oli kiinnostanut peruuttamista enemmän. Että näin täällä...




Kun viimein pääsimme parkkipaikalle, ehkä noin 1500 metrin korkeuteen, meitä odotti vielä 10 minuutin matka ylös vuorelle vaijerin varassa olevalla gondolihissillä. Hissikyydin jälkeen olimme reilussa 2500 metrissä. Koko systeemi on verrattain uusi (v. 2015) ja osataan tästä riemusta hintakin ottaa. Paikalliset maksavat n. 700 rupiaa, ulkomaalaiset muistaakseni jotain 2500 rupiaa (n. 120 rupiaa vastaa noin yhtä euroa, että siitä saa laskea). En pitänyt tuota kuitenkaan mitenkään pahana, koska paikka oli kerrassaan upea. Paitsi ne vessat. Kääks. Jos muualla oli kivestä hakatut kulkuväylät ja siistiä ja viimeisen päälle, vessa oli jotain karmeaa. Yökh! Että välttäkää julkisia vessoja Nepalissa, jos vain voitte. Meidän landen ulkohuussikin on mukavampi.

Mutta ne maisemat! Kun pääsimme köysiradalla ylös ja näin vuorijonon, menin kerrassaan sanattomaksi. Sitä nyt ei kovin usein tapahdu, mutten osannut sanoa mitään. Mykistävää! Vai eikö ole? Kuvat ei tietenkään aina kerro koko totuutta, mutta kyllä näistä aika hyvän käsityksen saa. Klikkaa kuvia, niin näet suurempana. Otin tuolta videotakin, katsotaan, josko saan sen jotenkin myös tänne.







Olin ilmeisesti paikallisten mielestä itsessäni jo nähtävyys. Heti kun saavuimme, pari paikallisen näköistä naista lähestyi ja pyysivät minua penkille istumaan viereensä kuvan ottamista varten. Siinä sitä sitten poseerattiin. Mikäs siinä! Ymmärtäähän sen, kun en ihan perus-nepalilaiselta näytä vaaleine hiuksineni ja päätä muita pitempänä.



Chandragiriltä on kerrassaan mielettömät näkymät koko Himalajan vuoristoon. Siellä oli myös opaskylttejä, joten osasin hahmottaa, missä on Mount Everest ja missä Annapurna. Tämä osoittautui hyödylliseksi, koska samaa vuorijonoa pääsin paluulennolla ihastelemaan vielä lähempää ja korkeammalta. Oli mukavaa, kun koneesta erotti, mikä huippu on Everest ja mikä Annapurna. Muita en opiskellut, ehkä sitten seuraavalla kerralla?









Vuorella on myös temppeli ja kaikenlaisia patsaita. Kengät piti riisua, jotta temppeliä pääsi tutkimaan lähempää eikä pappia tai vastaavaa saanut kuvata. Pappi lahjoitti minulle kaulakorun, perinteisen, jonkun kasvin siemenistä tehdyn korun, jonka pitäisi tuoda onnea, rauhaa ja vaikka mitä. Sopii minulle, kaikki stressin poisto ja onni tänne vain, ei ole koskaan liikaa!








Kyllähän näitä maisemia vain yksinkertisesti katseli ja ihmetteli. Varsinkin kun koko matka tänne vuorile oli täysin ex tempore, ei mitenkään suunniteltu. Suomesta lähtiessäni olin menossa vain Kathmanduun ja seminaariin, ehkä kävelylle Thameliin, mutta muusta ei ollut puhetta. Että edelleen sanon aina "kyllä", kun töiden puolesta reissuja ehdotetaan. Tai melkein aina.

Eilen tuli pyyntö puhumaan Riadiin Saudi-Arabiaan konferenssiin, jonka järjestää ja rahoittaa EU-projekti, mutta aikataulu olisi ollut liian tiukka ja ennalta määrätyt esitysten aiheet sen verran vinossa omasta osaamisestani, että oli pakko sanoa ei. Hetken olin jo, että "joo", mutta koska aiheet eivät osuneet riittävän liki, pakko kieltäytyä. Jos olisi ollut enemmän aikaa valmistella esitystä, minähän puhuisin mistä vain asiasta tai aiheen vierestä, mutta tällä aikataululla, juu ei. Ei pysty. Matkat olisi kustannettu business-luokassa, mikä olisi ollut kiva plussa. Mutta silti, pakko joskus sanoa ei. Siellä olisin sitten haahuillut pari kolme päivää konferenssissa abaya päällä, eli sellainen kaiken paitsi pään, kädet ja jalat peittävä pitkä kaapu. Olisi voinut olla jännä nähdä, miten paikalliset sheikit suhtautuu naispuhujaan. Jotenkin tuntuu, ettei nämä sähkötekniikkaan tai energiaan liittyvät tilaisuudet, joissa edustan tasa-arvon toteutumista käytännössä, lopu ihan heti kesken. Monissa projekteissa kun, ainakin strategiassa ja juhlapuheissa, painotetaan tasa-arvoa.

Kathmandu, Nepal

Täytyy sanoa, että kaikkeen sitä ihminen sanoo ”kyllä” työpaikallaan. Tällä kertaa kysyttiin, haluanko lähteä Kathmanduun opettamaan nepalilaisia opettajia hyvästä valaistuksesta ja sen vaikutuksista. Kun pesti on ollut 8 vuotta pätkää pätkän perään, on pitänyt opetella nauttimaan luontaiseduista, kuten matkustelusta ja tietystä tutkijan vapaudesta, ja olla miettimättä liikaa jatkuvaa epävarmuutta. Mutta nyt siis Nepalin maisemiin ja tunnelmiin, olkaa hyvät!



Pidimme Kathmandussa paikallisten yliopistojen ja koulujen opettajille 2-päiväisen koulutuksen valaistuksesta ja valaistussuunnittelusta. Koska seminaarin aikataulu oli sovitettu ranskalaisen professorin tiukan aikataulun mukaan, jouduimme vähän sumplimaan omien lentojemme kanssa. Kävin opetusmatkalla Nepalissa 2015 (LINKKI), jolloin pystyn valita lennot vain yhdellä välilaskulla Delhissä. Nyt kun aikataulu oli tiukka, ainoa vaihtoehto oli ensin lentää Saksaan, sitten Delhiin ja edelleen Kathmanduun. Matkustimme kollegani kanssa, saman, jonka kanssa olimme elokuussa Tansaniassa (LINKKI), ja nytkin pääsimme nauttimaan lentokentillä loungeista ja useimmiten myös nopeammasta koneeseen pääsystä kollegani Gold-kortin ansiosta. Hänellä kun noita lentokilometreja riittää kansainvälisten projektien ansiosta. Itsehän en edes ilman rahaa pääsisi Finnairin loungeen, koska olen vasta silver-tasolla…

Frankfurtin kentällä minulle selvisi, miksi on niin tärkeää, että turvatarkastuksessa manuaalisen tarkastuksen tekee samaa sukupuolta oleva henkilö. Olisi nimittäin ollut ”#metoo”-ryhmään liittymisen paikka, jos kopeloija olisi ollut mies. Ymmärrän, että turvallisuus lentoliikenteessä on ensiarvoisen tärkeää, mutta jotain rajaa sentään… Nimittäin manuaalinen tarkastus oli tarkin ikinä. No, muistuttipa se minulle, että lennolle ei kannata laittaa kenkiä, joissa on metallisoljet. Ikinä. Koskaan. Jatkossa otinkin ne pois jalasta ennen skanneriin astumista. Frankfurtissa kysyin kengistä, että pitääkö ottaa pois. Ei kuulemma tarvitse. Hah, olisi kannattanut… No, kokemus se tuokin. Vähän naurattaa verrata tätä Frankfurtin tarkastusta niihin muutamaan taputukseen olalle ja selkään, mitä niin monille kentillä tehdään ”tarkistuksessa”.

Lennoista vielä sen verran, että menomatkalla pitkä lento Frankfurtista Delhiin lennettiin Airbusin A380:lla, jota täytyy vähän kehua. Istuimme koneen yläkerroksessa, joskin economy-luokassa, mutta koska economy-osasto oli pieni, tarjoilut hoituivat nopeasti ja yleistä hälyä oli merkittävästi vähemmän kuin normaalisti ”sikaosastolla”. Lisäksi istuin ikkunan vieressä, jossa ikkunan ja penkin välissä oli oma iso säilytyslokero läppärille yms. Kerrankin kaikki tavarat pysyivät ojennuksessa ja tallessa lentomatkan ajan, kun ne pystyi kaikki sujauttamaan lokeroon. Vain kengät pyörivät lattialla. Että jos lentokoneeksi osuu A380, suosittelen yläkerroksen economyä, jos ei parempiin luokkiin ole mahdollisuutta.


"Kotikatu"

Sitten itse asiaan, eli Kathmanduun. Viimeksi näin Nepalissa vain Kathmandun lentokentän ja pikkukaupungin, Dhulikhelin. Tällä kertaa olin 4 päivää vain ja ainoastaan Kathmandussa ja nimenomaan aivan keskustassa, turistialueen, Thamelin, lähellä. Tällä kertaa olin myös paremmin varautunut liikenteeseen, lämmityksen puutteeseen ja saasteisiin.


Näkymä hotellilta, kun savusumu ei vielä peittänyt kaikkea.

Majoituin Hoten Encounter Nepaliin, joka sijaitsee aivan Thamelin vieressä. Kollegani ei majoittunut samassa hotellissa, koska hän on alkujaan itsekin Nepalista ja hänen vanhempansa asuvat Kathmandussa, joten hän yöpyi heidän luonaan. Hotelli oli ihan siisti, lämmityslaitteenkin sain toimimaan, ja lämmintä vettäkin tuli, ainakin välillä, sen verran, että parit suihkut pystyi ottamaan. En lähtenyt kuitenkaan urheilemaan sillä, että olisin pessyt hiuksiani, koska pitkien hiusten pesuun todellakin tarvitsee varmasti paljon lämmintä vettä. (Toisekseen olen alkanut pestä hiuksiani kananmunan keltuaisella, joka on pidentänyt pesuväliä monella päivällä, mutta se ei nyt liity tähän. Joskin se on kätevää matkoillakin, kun hiukset on helppohoitoiset.)


Herkullinen kesviscurry: ei liian tulinen kunhan riisiä on riittävästi.

Hotellilla toimi ravintolakin, joskin se sijaitsi ulkona, eli kaikki ruuat aamiainen mukaan luettuna syötiin ulkona. Kun ulkolämpötila on aamukahdeksalta nippa nappa +5 astetta, oli hyvä varautua untuvatakilla, pitkillä kalsareilla ja pipolla. Söin joka aamu munakkaan joko ilman täytettä tai omelette masalan, joka tarkoitti vihreällä paprikalla, tomaatilla ja sipulilla täytettyä munakasta. Maukasta, kypsää ja sillä nälkä pysyi poissa monta tuntia.

Hotellilla oli ihan ”normaali” wc pönttöineen kaikkineen, mutta osasin jo edellisen Nepalin matkan perusteella ennustaa, ettei näin ole joka paikassa. Seminaaripäivät menivätkin sitten juomia vältellen, koska koulun wc-tilat olivat melkoisen karmeat: 3 reikää rivissä lattialla, ei ovia eikä paperia, vain matalat väliseinät. Sama toistui muuten hienosti rakennetussa Chandragiri-näköalapaikalla, mutta siitä myöhemmin lisää. Vaikuttaa siltä, että vain harvoissa laadukkaissa ravintoloissa ja hotelleissa on wc-tilat järkevällä tasolla. Muuten julkisten tilojen wc:t ovat yksinkertaisesti karmeita.



Nepalilainen liikennekulttuuri on sitten viime kerran edistynyt desibelitason suhteen. Jos viimeksi matka lentokentältä Dhulikheliin oli jatkuvaa tööttämistä, niin että kulkupelit tuntuivat käyvän jatkuvaa keskustelua keskenään, tällä kertaa riikkaria painettiin vain oikeasti tarvittaessa. Ehkä siksi, tai ehkä sen takia, että tiesin jo mitä odottaa, liikenne ei tuntunut ollenkaan niin kaoottiselta kuin viimeksi. Toisaalta kävelimme joka ilta muutaman tunnin Thamelin alueella, ja siellä on vain yksinkertaisesti totuttava siihen, että autoja, mopoja, riksoja, polkupyöriä ja kävelijöitä vilahtelee joka puolella molempiin suuntiin kapeilla kujilla. Näennäisestä kaaoksesta huolimatta emme nähneet yhtä ainoaa onnettomuutta koko aikana. Ranskalainen proffa summasi, että täällä ei yritetä tappaa ketään, täällä koitetaan vain päästä eteenpäin.



Thamel on Kathmandun turistialue, josta löytyy paljon turisteille suunnattuja kauppoja ja ravintoloita. Hinnat on myös sen mukaisia ja tuotteet tuskin ovat aitoja. Paljon mainostettiin ”aitoja” cashmir- ja pashmina-huiveja ja koruja, mutta tiesin jo entuudestaan, että ne tuskin aitoja ovat. Sen sijaan valitsin tuliaiset sen perusteella, että ne miellyttivät omaa silmää. Kas kun kyllä se joku sekoitehuivikin asiansa ajaa ja korvikset korvissa pysyvät, vaikkei ne nyt juuri olisikaan vuohen pehmeää alakarvaa tai aitoa hopeaa. Teetä löytyi myös, monesti kauniisti kaiverrettuun puurasiaan pakattuna. Oma teevarasto pullistelee tällä hetkellä yli äyräittensä, mutta tuliaiseksihan teerasiat olivat mukavia.





Thamel on hyvin suosittu ilta-aikaan, jolloin valot ja lippunauhat rajaavat näkyvyyden vähän tällaiseksi putkimaiseksi. Viimeisenä aamuna meillä oli ranskalaisen proffan kanssa aikaa käydä kaksin Thamelissa vielä kierroksella ja päivänvalossa alue näyttikin aivan erilaiselta. Rakennusten yläkerroksetkin tulivat näkyviin. Lisäksi tiistai-iltana tuntui monessa ravintolassa ja baarissa olevan livemusiikkia, ehkä jonkinlainen ”kymppitiistai” sielläkin, tiedä häntä. Ehkä siksi keskiviikkoaamuna Thamelin kadut olivat paljon tyhjemmät emmekä nähneet yhden yhtä turistinnäköistä ihmistä, vain paikallisia kiirehtimässä töihin.


Hammaslääkärillekin olisi päässyt...

Kävimme myös Durbar-aukiolla, jossa osa rakennuksista on sortunut, osaa korjataan vielä kevään 2015 maanjäristyksen jäljiltä ja osa on säilynyt ilman suurempia näkyviä tuhoja. Tuolla aukiolla on kuninkaallinen palatsi, johon emme kuitenkaan pyrkineet sisälle. Tiedä sitten olisiko sinne päässyt, mutta oviaukolla olevat miehet armeijan varusteissaan eivät luoneet kovin houkuttelevaa kuvaa.





Palatsissa asuu elävä jumalatar, "living goddess", eli noin 4-vuotias tyttö, joka on valittu tehtävään. Emme häntä nähneet, koska emme osuneet paikalle päivittäisten näyttäytymisten aikaan. Muulloin tyttö viettää aikansa yksinään lähinnä itseään varjellen. Tyttö valitaan tehtävään sen perusteella, että hän on virheetön: suorat hampaat, ei haavoja, sileä iho jne. Pestiä riittää siihen asti, kunnes "ensimmäinen veripisara poistuu hänen kehosta", kuten taksikuski minua asiasta valaisi, eli siis joko jos sattuu tulemaan haava tai kuukautiset alkavat. Johan on kriteerit pestin saamiseen, ainakin näin länsimaalaisen vinkkelistä!









Koska tästä tuli nyt jo itsessään tällainen maratonpostaus, jätän matkan upeimmat palat, eli Chandragiri-vuorten maisemat seuraavaan kertaan. Silloin voi unohtaa pölystä sakean ilman ja kaoottisen liikenteen ja vain nautiskella maisemista. Mutta niistä myöhemmin.

Irvine, CA

Joskus sanoin, että Suomessa kaikki toimii mutta mikään ei hoidu, ja Ranskassa mikään ei toimi mutta kaikki hoituu. Lause kuvaa mielestäni kulttuurillisia eroja vähän kaikessa Suomessa ja Ranskassa, mutta entäs Yhdysvalloissa? Tyhjentävää vastausta ei tietenkään lyhyiden matkojen perusteella voi antaa, mutta tässä omia havaintojani syksyn konferenssimatkalta.

Irvinessä, Los Angelesissa, kaikki oli vähän vaikeaa eikä mikään tahtonut hoitua. Kaikki periaatteessa toimii mutta mikään ei oikein hoitunut, ei niin kuin oli etukäteen luvattu.

Lentokenttäkuljetus hotellille lähti nenän alta, koska ”se lähtee muutaman minuutin päästä, se ei ole tämä”. Hotellilta piti olla jatkuva kuljetus kampusalueelle, mutta eipä ollut. Kun sitten kampuskyyti oli etukäteen varattu ja tilattu, se ei lähtenytkään hotellin edestä eikä se ollutkaan musta mersun pakettiauto vaan ihan tavallinen taksi. Ihmiset olivat hirvittävän avuliaita, mutta vähemmälläkin auttamisinnolla voisi pärjätä. On mielestäni parempi olla antamatta mitään tietoa kuin väärää tietoa.







Meinaan unohtaa tippaamisen ulkomailla usein muuten paitsi ravintolassa. Yhdysvalloissa pitäisi muistaa tipata vähän siellä ja täällä. Nyt oli ensimmäinen kerta kun tajusin tipata hotellisiivoojaa, koska onhan se nyt vaan kivempi ajatella, että tipin saadessaan siivooja ei ehkä pese hammasharjallani vessanpönttöä ja huoneessa riittää puhtaita pyyhkeitä. Mutta ei se vielä tippausta sujuvaksi tee, vaikka yritys oli hyvä.

Ärsytti kyllä joka aamuinen tarjoilija aamupalalla, joka tuli norkoilemaan pöydän lähelle niin teeskennellyn hymyn kanssa, että huh huh. Jos aamupala toimii täysin itsepalveluna ja siinäkin valikoima oli vähän niukkaa (hedelmiä, munakokkeli, kahvi/tee, leivonnaisia), jätin tippaamisen väliin. Tippaaminen kun tapahtuu palvelusta, ei hymyilystä. No service, no tip. Eri asia olisi ollut, jos olisin tilannut jotain, jonka tarjoilija olisi minulle tuonut. Itse oli haettava lautaset, aterimet, juomat, ruuat. Ehkä olin epäkohtelias?



Ironista sinänsä, että osallistuin energiatehokkuuskonferenssiin, joka järjestettiin Irvinen kampuksella, mutta konferenssisaleissa oli kerrassaan ky-ly-mä. Hyistä. Tytityti. Hrrrr. Ekana päivänä olin aivan kohmeessa mekossa, sukkiksissa ja jakussa, vaikka koitin kääriä itseni isoon huiviin. Toisena päivänä laitoin suosiolla pitkät housut, paksumman jakun ja 2 toppia päällekkäin. Kovasti kehuivat, miten on tehty energiatehokkuustoimenpiteitä kampuksella. Sisälämpötilaa ei kuitenkaan tarvitsisi asettaa alle +18 celsiukseen tiloissa, joissa pääasiassa istutaan.



Tuli jenkeissä vastaan paljon hyvääkin. Se, mistä pidin erityisesti koko Kalifornian reissun aikana, oli tietynlainen tervehenkisyys mainstreamina eli että terveellisyys ja terveet elintavat ovat normaalia, ei mitään erikoista. San Franciscossa hain aamupalaksi läheisestä ravintolasta salaatin falafel-pullilla, iduilla ja cashew-tahnalla.

San Franciscon lentokentällä lähtevien puolella silmiini osui joogahuone. Siis että mitä? Joogahuone lentokentällä? Enpä ole aikaisemmin nähnyt, mutta kerrassaan loistava idea. Yleensä lennän mukavissa, joustavissa vaatteissa, jos ei ole suoraan kentältä menoa mihinkään. Toisaalta kentällä joutuu aina odottelemaan (paitsi kerran Berliinissä kun 45-minuutin taksimatkaan tuhraantui 2 tuntia, mutta ehdin sentään koneeseen). Mikäs sen parempi kropalle ja mielelle kuin mennä joogaamaan puoleksi tunniksi ennen lentoa. Matot ja palikat löytyi paikan päältä. Teki tosi hyvää reissun uuvuttamalle kropalle. Ei ehkä businessmatkalaisille kätevää, mutta kun reissaa mukavissa vaatteissa, voi niissä kyllä joogatakin.



Matkalla tuli kyllä muutenkin huolehdittua liikkumisesta, koska kävelin ja juoksin ympäriinsä, eikä tarvinnut miettiä ruuanlaittoa, pyykkäämistä tai lastenhoitoa. Voi vaan juosta, joogata ja jumpata. Varsinkin Irvinen hotellin kuntosali oli erittäin hyvä ellei erinomainen. Harvoin, josko koskaan(?) olen päässyt noin hyvään hotellin salille. Paljon laitteita, juoksumattoja ja vapaita painoja. Eri painoyksikkö teki hieman hankalaksi arpoa sopivia painoja. Ensin en meinannut osata laittaa riittävästi painoa ja sitten laitoin liikaa, eli ehkä se keskimäärin oli sopiva.

Sama hankaluus oli lämpötilojen kanssa. En osaa kääntää lämpötilaa fahrenheiteiksi ulkoa, mutta onneksi hotellihuoneessa ilmastoinnin pystyi kääntämään myös celsiuksiksi, pisteet siitä!



Pitänee palata vielä neljännen kerran rapakontakaiseen reissuun. Irvinessä ollessamme kävin ranskalaisen kollegani kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa. Pascal on hortonomiharrastaja ja tiesi paikan. Paikka oli pieni mutta upea, todella paljon nähtävää. Aika paljon oli Suomessakin tuttuja huonekasveja, mutta voi sitä lajikkeiden ja varioaatioiden määrää!
Ah, vieläkin tunnen sen lämmön ja kosteuden nahoissani. Ja aallot Tyynenmeren rannalla! Mutta sitä ennen taas uuteen reissuun, ciao ciao!