San Francisco

Pääsin konferenssireissulla piipahtamaan ”matkan varrella” San Franciscossa tapaamassa yhteistyöprojektin ihmisiä, tai jos tarkkoja ollaan, Sausalitossa. Lähdin aamulennolla Lontoon kautta San Franciscoon. Olisin mielelläni ottanut suoran lennon HEL-SFO, mutta Finnair ei valitettavasti lennä reittiä ihan joka päivä, eikä oma matkan tarve tietenkään osunut juuri oikealle päivälle. Höh.

Vaikka kyseessä on miljoonakaupunki, rakennukset ovat suurelta osin hyvin matalia. Toki aivan ydinkeskustassa (Financial district ja sielläpäin) on pilvenpiirtäjiä, mutta muuten kaupunki on pitkälti täynnä matalaa 2-4 –kerroksista rakennusta. Ja design on usein tasakattoista. En nyt tiedä voiko näitä kauniiksi sanoa, mutta ovathan nämä nyt erilaisia kuin monessa muussa paikassa. Ehkä korkeampia ei saa rakentaa, koska on maanjäristysriskialuetta? Todennäköisesti syynä on kuitenkin rakennusrajoitukset, joilla halutaan säilyttää omintakeinen tyyli. Ja olisihan se tylsää, jos kaikkialla olisi samanlaista arkkitehtuuria, eikö?

Toinen yllätys oli se, että aivan kaupungin vierestä, tai oikeastaan voisi sanoa, että kaupungista löytyy vehreyttä. Tähän käsitykseeni toki saattaa vaikuttaa se, että asuin Marina districtissä, jonka vieressä on laaja viheralue, Presidio. Ja jopa San Franciscon mittapuulla laaja. Se on entistä armeijan aluetta ja siksi säilynyt pitkälti suuremmin rakentamatta.

Kolmas asia, jota en ollut ajatellut etukäteen, oli se, että Alcatrazin vankilasaari on aivan San Franciscon edustalla San Franciscon lahdella. Joo, muistelin, että se on jossain länsirannikolla, mutta tarkkaa paikkaa en olisi tiennyt, jos joku olisi kysynyt. Nyt tiedän. Sinne olisi järjestetty kaikenlaisia turistilta-rahat-pois-risteilyjä ja kierroksia, mutta jätin ne aikataulusyistä väliin. Mieluummin juoksentelin pitkin rantaa ja nautiskelin näkymästä Golden Gate –sillalle. Hiukset hulmuten!

Golden Gatesta puheen ollen, kun varasin majoitusta San Franciscosta, huomasin, että hotellien hinnat on todella korkeita. Pyysin etukäteen vinkkiä paikallisilta projektin ihmisiltä, mutta ne hotellit ja alueet, joita he suosittelivat, olivat yksiselitteisesti minkään järkevän budjetin ulkopuolella. Että 300 dollaria per yö? Tutkijan budjetilla? Are you kidding me? Etsin aikani ja löysin ihan kohtalaiselta vaikuttavan hotellin, Alpha Inn and Suitesin. Kun on jossain vain yhden yön, sijainti on paree olla hyvä. Ja tämä oli: lähellä rantaa ja ulkoilureittejä. Ikkunasta näkyi Golden Gate! Ko. hotelli paljastui lopulta lähinnä motellitasoiseksi, mikä on hieman jännää, ottaen huomioon, että yö maksoi kuitenkin pitkälti yli 150 dollaria, eikä hintaa kuulunut edes aamupala! Mutta netti toimi, pointsit siitä. Positiivisen kautta! Klikkaa kuvaa suuremmaksi, punainen silta näkyy horisontissa.

Kun kerran Marina districtillä olin, satamassa oli todella mukava käydä kävelemässä ja hölkkäilemässä ja koittamassa tahdistaa omaa vuorokausirytmiään jenkkimalliin valoa tankaten.

Se mikä ei yllättänyt oli se, että kaupunki todella on aivan niin mäkistä ja mäet niin korkeita kuin kaikissa San Franciscoon sijoittuvissa elokuvissa näkyy. Eikä Golden Gatekään varsinaisesti yllättänyt, kuin ehkä kokonsa puolesta. Ihan järjettömän kokoinen. Sitä pitkin karautin Sausalitoon, mutta siitä myöhemmin.

Terveisin,
Aamuvirkku San Franciscossa

Unelmia ja suunnitelmia

Mielestäni matkustamisen yksi parhaita puolia on se, kun odottaa matkaa. Saa suunnitella ja haaveilla. Etsiä tietoa, reittejä, majoitusvaihtoehtoja ja ravintoloita. Nähdä sielunsa silmin miten kaunista matkakohteessa on. Aina unelmat ja todellisuus ei kohtaa, mutta useimmiten löytyy jotain vielä upeampaa.

Viimeisen 5 vuoden aikana minulla on pääsääntöisesti ollut joku matka kokoajan joko tiedossa tai jo varattuna. Ja silloin kun ei ole ollut, on olo ollut vähän vajaa - ei sillä että aina muutenkaan kävisin kaikilla pytyillä. Jotain on puuttunut, olen kaivannut ja haikaillut. Enpä olisi uskonut entisenä Suomessa jurnuttajana, että matkailuun voi jäädä näin koukkuun.

Tilanne on tosin vähän muuttunut naimisiinmenon jälkeen, tai oikeastaan jo ihan siitä lähtien, kun aloimme seurustella. Sepä ei enää ollutkaan niin mahtavaa matkustaa yksin, kun olisi halunnut olla toisen kanssa ja kokea näkemänsä asiat yhdessä. Jakaa matkustuksen ilot ja surut toisen kanssa. Aikaisemmin liitelin työmatkoilla pääasiassa yksin, joskus työkavereiden kanssa. Villi ja vapaa. :) Onhan se edelleen kivaa matkustaa, vaikka matkat ovatkin yleensä pikaisia piipahduksia tiukalla aikataululla eikä perillä ehdi nähdä kuin kokous- ja hotellihuoneen, koska kyseessä on useimmiten työmatka. Ihka oikeasta lomamatkasta haaveilen edelleen. Ah, viikko jossain täyshoidossa, irti arjesta!



Käväisin huhtikuussa työn merkeissä Romaniassa ja Japanissa vietän touko-kesäkuun. Bukarest yllätti kauneudellaan ja arkkitehtuurillaan, sen vähän perusteella, mitä ehdin nähdä. Kevät oli huhtikuun lopulla jo paljon pidemmällä kuin Suomessa, mistä todisteena tämän tekstin kuvitus. Paljoa en kaupunkia ehtinyt nähdä, kas kun osallistuin konferenssiin. Onneksi tapahtumaan kuului myös muutama "valokierros" kaupungissa, valaistusalan konferenssi kun oli, joten ehdin nähdä edes valoja.





Bukarestia ei turhaan sanota pikku-Pariisiksi. Kaupungeissa on paljon samaa, mutta Bukarest ei (vielä) pullistele turisteja ja hintatasokin on kohtuullinen. Jos ja kun kaupungin ehostustyö jatkuu, turistit varmasti löytävät Bukarestin.





Japaniinkin lähden töiden ansiosta. Matka on osa Aasian ja Euroopan välistä vaihto-ohjelmaa, jossa tuetaan jatko-opiskelijoiden ja post-doccien lisäksi myös yliopistojen henkilökuntaa. Olisin voinut hakea ohjemasta post-doc-vaihtoa, mutta se olisi puolen vuoden pituinen ja huonommalla rahallisella korvauksella. Henkilökunnalle tarkoitettu 1 kuukauden vaihto houkutteli enemmän, koska puoli vuotta Japanissa olisi ollut nyt tähän elämäntilanteeseen nähden liian kauan liian kaukana. Sitten kun löydän jostain matka-apurahan, joka kattaisi järkevällä tasolla myös muun perheen muuttamisen, sitten voisin saada elämäni miehet mukaani. Sitä odotellessa...

Vaihtokohteeni sijaitsee Shikokun saarella Matsuyaman kaupungissa Ehimen yliopistossa. Shikokun saari on Japanin neljästä pääsaaresta se pienin ja ehkä tuntemattomin. Etukäteen olen jo vähän selvitellyt, mitä saarella olisi nähtävää. Olen oppinut, että saarella on 88 temppeliä käsittävä pyhiinvaellusreitti. Ehkä ei tule kierrettyä noita kaikkia, mutta varmasti osassa tulee käytyä. Karttaa tutkiessani olen huomannut, että temppeleitä on vähän joka nurkalla. Nähtäväksi jää, miten jaksan saarella kierrellä jalan tai muutenkaan, koska kysessä on kuitenkin sadekausi, jolloin lämpötila huitelee lähes 30 asteessa ja kosteusprosentissa riittää. Toukokuun lopun sääennusteet eivät onneksi ihan hurjilta näytä.

Juna- ja bussiyhteydet ovat osassa Shikokua aika hintsut, joten taidan keskittyä pääasiassa Matsuyaman ja sen lähistön tutkailuun. Auton vuokraaminen ei houkuta vasemmanpuoleisen liikenteen vuoksi, joten olen pitkälti julkisten varassa. Matsuyaman lähellä - tai no, mikä nyt on "lähellä", 50 km? - löytyy ainakin Shikokun ja Honshun saarten väliset hienot sillat, joita olisi kiva päästä tutkailemaan. Ja Sisämerelle, eli Shikokun, Honshun ja Kyushun saarten väliselle merialueelle tahtoisin seilaamaan.

Ja japanilainen ruoka, ah! Voi sitä sushin määrää, minkä napaani tulen ahtamaan. Ja udon-nuudelien. Vielä vain haaveilen Japanista, mutta kohta siitä tulee totta!

Terveisiä Ameriikasta!

Konferenssimatka on lennättänyt tutkijalintusen Amerikan Yhdysvaltojen itärannikolle.

Lento Bostoniin meni hyvin. Etukäteen vähän jännitin, että miten onnistun löytämään Bostonin lentokentältä ranskalaisen professorin, jonka lento laskeutui suunnilleen samaan aikaa kuin minun, ja lisäksi 3 ranskalaista kollegaani, jotka olivat tulleet jo etukäteen New Yorkiin ja josta heidän piti tulla vuokra-autolla noukkimaan meidät kentältä. Proffan bongasin jo passijonossa, mutta autokyyti olikin sitten kunnolla myöhässä. Selvisi, ettei ranskalaiskollegoitten matkapuhelimet toimi jenkeissä. Soita siinä nyt sitten... 1,5 tuntia odoteltiin terminaalissa ja mietittiin jo vaihtoehtoja. Proffa kyseli jo, että olikos minulla ajokortti mukana. Öö, on… Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut ajaa, sillä reippaasti 12 tunnin matkustuksen ja sisäisen kelloni vispatessa jo iltamyöhää, en ehkä olisi halunnut tutustua tietullimaksuihin, automaattivaihteiston käyttöön saati amerikantyyliin isoon autoon (ne on isoja!).

Kyyti saapui onneksi. Better late than never! Eilinen menikin sitten sekavissa tunnelmissa. Aamulla heräsin tikkana viideltä, mutta onneksi sain unenpäästä kiinni uudelleen.

Majoitumme Blitman-asuntolassa, eli pääsen jälleen tutustumaan opiskelija-asumisen iloihin. Puitteet ovat vaatimattomat. Huoneessa on suoraan sanottuna helevetin kylymä. Ilmastointilaite lienee ollut päällä hetken aikaa ja ihan liian kylmällä. Laite pois päältä (lämmitystoiminto ei toimi). Ikkunaa auki (illalla sekään ei auttanut). Yöksi sai silti kaivella pitkähihasta ja -lahkeista, jottei ihan jäädy. Peitto on yhtä tyhjän kanssa. No, eipä ole tuskaisen kuuma…

Tänään suuntasimme vuokra-autolla Lake Georgelle. Maisemat olivat ihanan vehreitä, vähän kuin Suomessa olisi.







Vesi oli lämmintä (itävaltalaisvahvistus, joka kävi uimassa, valitteli kyllä, ettei se nyt niin lämmintä ollut). Aurinko paistaa, vesi liplattaa, ei hyttysiä, oi onnea! Enpä muuten ajatellut matkalaukkuani pakatessa taas nokkaani pitemmälle. Uikkarit ja aurinkorasva jäivät koti-Suomeen. Mutta kuinka epäilyttävää se olisikaan tulla viikon konferenssimatkalta levänneenä ja ruskettuneena…?