Chandragiri Hills, Nepal

Nepalin matkalla saimme mahdutettua seminaariohjelman lisäksi myös visiitin Chandragiri-vuorille. Tai "mäkiä" tuo "hills" taitaa tarkkaanottaen tarkoittaa, mutta kyllä nämä meikäläisellä - ja ranskalaisella - mittapuulla ihan kunnon vuoria ovat!





Menomatka Kathmandusta Chandragiriin oli paikoin "normaalia" nepalilaista tietä mutta osa tiestä sai jopa paikallisen kuskin varoittamaan: "really bad road", eli tosi huono tie. Kuvittele huonoin hiekkatie, millä olet koskaan ajanut ja lisää 40 senttinen monttu joka puolen metrin välein, ja olet aika lähellä sitä, mitä "really bad road" tuolla tarkoitti. Auto hyppi ja pomppi välillä niin, etten voinut uskoa, että tämä on "tie". Liikenne oli pitkälti raskaampaa ajoneuvoa ja bussia, mikä saattaa selittää tien huonon kunnon.

Toinen jännitysmomentti matkalla oli paikallinen kuski, jonka tiesin usein ajavan kännissä. Jep, juuri näin. Tiesin muiden Nepalissa vierailleiden suomalaisten kollegojeni puheista, että ko. kuski ajaa usein jopa samalla vodkaa tai viskiä pullon suusta juoden. En olisi kuitenkaan kyytiin suostunut, jos olisi humalatilasta pienintäkään merkkiä. Ehkä pelastukseni oli se, että mukana oli kuskin perhe (vaimo ja 2 tytärtä) tai se, että etupenkillä istui arvostettu ranskalainen professori (se, joka vilahtelee useassakin edellisen Kathmandu-postauksen kuvassa, sellainen kummisetä-elokuvista karannelta näyttävä). Ehkä nepalilaisessakin heräsi herran pelko, tai rouvan... Joka tapauksessa, loppu hyvin, kaikki hyvin, ja tällä kertaa kuski oli vesiselvä. Aikaisemmin viikolla samainen kuski oli hajottanut sivupeilin ja puskurin osa oli tipahtanut toisena päivänä, kun oli ajanut vähemmän selvänä. Ensimmäisellä kerrallani Nepalissa kollegani oli ollut tämän kuskin kyydissä, sillä seurauksella, että koko takalasi oli hajonnut, kun vodkapullo oli kiinnostanut peruuttamista enemmän. Että näin täällä...




Kun viimein pääsimme parkkipaikalle, ehkä noin 1500 metrin korkeuteen, meitä odotti vielä 10 minuutin matka ylös vuorelle vaijerin varassa olevalla gondolihissillä. Hissikyydin jälkeen olimme reilussa 2500 metrissä. Koko systeemi on verrattain uusi (v. 2015) ja osataan tästä riemusta hintakin ottaa. Paikalliset maksavat n. 700 rupiaa, ulkomaalaiset muistaakseni jotain 2500 rupiaa (n. 120 rupiaa vastaa noin yhtä euroa, että siitä saa laskea). En pitänyt tuota kuitenkaan mitenkään pahana, koska paikka oli kerrassaan upea. Paitsi ne vessat. Kääks. Jos muualla oli kivestä hakatut kulkuväylät ja siistiä ja viimeisen päälle, vessa oli jotain karmeaa. Yökh! Että välttäkää julkisia vessoja Nepalissa, jos vain voitte. Meidän landen ulkohuussikin on mukavampi.

Mutta ne maisemat! Kun pääsimme köysiradalla ylös ja näin vuorijonon, menin kerrassaan sanattomaksi. Sitä nyt ei kovin usein tapahdu, mutten osannut sanoa mitään. Mykistävää! Vai eikö ole? Kuvat ei tietenkään aina kerro koko totuutta, mutta kyllä näistä aika hyvän käsityksen saa. Klikkaa kuvia, niin näet suurempana. Otin tuolta videotakin, katsotaan, josko saan sen jotenkin myös tänne.







Olin ilmeisesti paikallisten mielestä itsessäni jo nähtävyys. Heti kun saavuimme, pari paikallisen näköistä naista lähestyi ja pyysivät minua penkille istumaan viereensä kuvan ottamista varten. Siinä sitä sitten poseerattiin. Mikäs siinä! Ymmärtäähän sen, kun en ihan perus-nepalilaiselta näytä vaaleine hiuksineni ja päätä muita pitempänä.



Chandragiriltä on kerrassaan mielettömät näkymät koko Himalajan vuoristoon. Siellä oli myös opaskylttejä, joten osasin hahmottaa, missä on Mount Everest ja missä Annapurna. Tämä osoittautui hyödylliseksi, koska samaa vuorijonoa pääsin paluulennolla ihastelemaan vielä lähempää ja korkeammalta. Oli mukavaa, kun koneesta erotti, mikä huippu on Everest ja mikä Annapurna. Muita en opiskellut, ehkä sitten seuraavalla kerralla?









Vuorella on myös temppeli ja kaikenlaisia patsaita. Kengät piti riisua, jotta temppeliä pääsi tutkimaan lähempää eikä pappia tai vastaavaa saanut kuvata. Pappi lahjoitti minulle kaulakorun, perinteisen, jonkun kasvin siemenistä tehdyn korun, jonka pitäisi tuoda onnea, rauhaa ja vaikka mitä. Sopii minulle, kaikki stressin poisto ja onni tänne vain, ei ole koskaan liikaa!








Kyllähän näitä maisemia vain yksinkertisesti katseli ja ihmetteli. Varsinkin kun koko matka tänne vuorile oli täysin ex tempore, ei mitenkään suunniteltu. Suomesta lähtiessäni olin menossa vain Kathmanduun ja seminaariin, ehkä kävelylle Thameliin, mutta muusta ei ollut puhetta. Että edelleen sanon aina "kyllä", kun töiden puolesta reissuja ehdotetaan. Tai melkein aina.

Eilen tuli pyyntö puhumaan Riadiin Saudi-Arabiaan konferenssiin, jonka järjestää ja rahoittaa EU-projekti, mutta aikataulu olisi ollut liian tiukka ja ennalta määrätyt esitysten aiheet sen verran vinossa omasta osaamisestani, että oli pakko sanoa ei. Hetken olin jo, että "joo", mutta koska aiheet eivät osuneet riittävän liki, pakko kieltäytyä. Jos olisi ollut enemmän aikaa valmistella esitystä, minähän puhuisin mistä vain asiasta tai aiheen vierestä, mutta tällä aikataululla, juu ei. Ei pysty. Matkat olisi kustannettu business-luokassa, mikä olisi ollut kiva plussa. Mutta silti, pakko joskus sanoa ei. Siellä olisin sitten haahuillut pari kolme päivää konferenssissa abaya päällä, eli sellainen kaiken paitsi pään, kädet ja jalat peittävä pitkä kaapu. Olisi voinut olla jännä nähdä, miten paikalliset sheikit suhtautuu naispuhujaan. Jotenkin tuntuu, ettei nämä sähkötekniikkaan tai energiaan liittyvät tilaisuudet, joissa edustan tasa-arvon toteutumista käytännössä, lopu ihan heti kesken. Monissa projekteissa kun, ainakin strategiassa ja juhlapuheissa, painotetaan tasa-arvoa.